MEKA käytynä

Mediakasvatuksen kurssi on nyt käyty. Kurssi oli mielestäni mielenkiintoinen ja se sai minut oppimaan paljon uutta. Ensinnäkin kurssi sai minut kirjoittamaan blogia, mitä en olisi aiemmin ajatellut tekeväni. Kurssi sai minut tarkkailemaan mediaympäristöä ja omaa mediakäyttäytymistäni. Kurssi sai minut epäilemään medialukutaitoani, tajuamaan mediariippuvuuteni ja mediarutiinini sekä huolestumaan lasten mediakäyttäytymisestä. Lisäksi kurssi sai minut tajuamaan omat velvollisuuteni mediakasvattajana sitten kun opettajan pestissä olen. Blogistani käy toivottavasti ilmi, minkälaisia havaintoja onnistuin kurssin aikana tekemään.

Salkkareita perjantai-iltana

Vanhempien luona viikonloppua viettämässä ja löydän itseni perjantai-iltana katsomassa Salattuja elämiä. Huolestuttavinta ei edes ole se, että on perjantai-ilta vaan se, että oikeasti katson sarjaa, josta en ollenkaan pidä. Aloin miettiä syytä tälle ja tajusin, että mediahan on oikeastaan aika sosiaalista. Kuinka usein sitä tuleekaan pidettyä leffailtoja kavereiden kanssa, vaikka aivan yhtä hyvin elokuvan katselu onnistuu yksinkin. Usein huomaan myös juttelevani mesessä tai viestitteleväni facebookissa kaverin kanssa, jonka aivan hetki sitten näin. Netti alkaa olla yhtä kuin sosiaalisuus – olen vain klikkauksen päässä ystävistäni.


Internet on nykyään todella suosittu yhteydenpitoväline ja paikka yhteisöjen muodostamiselle. Internet mahdollistaa esimerkiksi myös omien mielipiteiden julkaisemisen ilman kalliita teknisiä välineitä tai taitoa. Erilaisten yhteisöjen kautta voidaan tavata helposti samoin ajattelevia ihmisiä. Pelien pelaaminenkin on lapsille ja nuorille ennen kaikkea mukavaa puuhaa yhdessä kavereiden kesken ja myös television ja videoiden katselu on osa sosiaalista toimintaa. Salokosken ja Mustosen (2007, 74) mainitsemien tutkimusten mukaan usein sellaisetkin lapset, joilla olisi ollut mahdollisuus katsoa televisiota yksin, katsoivat sitä mieluummin sisarusten, perheen ja ystävien kesken. Hyvän ohjelman kriteerit eivät liittyneet niinkään tiukasti ohjelmasisältöön vaan hyvä ohjelma tai elokuva oli sellainen, jota oli ollut hauska katsoa yhdessä kaverin kanssa. Niin, ehkä tämä selittää myös oman perjantai-iltani Salkkarien seuraamisen.

Lähteet:
Salokoski & Mustonen, 2007. Median vaikutukset lapsiin ja nuoriin — katsaus tutkimuksiin sekä kansainvälisiin mediakasvatuksen ja - säätelyn käytäntöihin. Mediakasvatusseuran julkaisuja 2/2007.

Kompetentti mediakasvattaja

Media ei voi olla koulussa erillinen oppiaine, vaan kaikkien oppiaineitten on muututtava mediaympäristön muuttuessa niin, että niissä voidaan käsitellään median asettamia haasteita ja ottaa huomioon nykymedia (Laitinen 2007, 68). Ajatus on todella hyvä. Kuinka mahtavaa olisikaan, jos opettajat voisivat oman aineensa opetuksessa hyödyntää mediaa ja samalla opettaa oppilaille tietoisuutta omasta mediaympäristöstä,tietämystä median esitystavoista ja lisäksi mediaesitysten tulkinnan taitoja.


On hienoa, jos eri oppiaineissa voitaisiin tehdä esimerkiksi mediaa koskevia projekteja, joiden avulla opittaisiin median tekemistä. Projektina voisi tehdä vaikka lyhyen elokuvapätkän tai oman koululehden. Itselläni on vieläkin tallella koululehtiä, joiden tekemisessä olin mukana ja enkä ole niitä vielä lähiaikoina pois heittämässä. Melkein jokainen opettaja voi oppiaineestaan riippumatta käsitellä esimerkiksi sanomalehtiä, kuvia ja musiikkia tunneillaan: miksipä ei esimerkiksi saksan tunnilla voisi vertailla saksalaisten ja suomalaisten lehtien mainoksia tai analysoida jotakin saksalaista tv-sarjaa. Eri asia on sitten se, millä resursseilla ja valmiuksilla esimerkiksi kieltenopettaja voi olla samalla myös mediakasvatuksen opettaja?

Koska mediassa ja teknologiassa tapahtuu niin paljon muutoksia, ei opettajalla voi olla resursseja kouluttaa itseään kompetentiksi media-alan osaajaksi. Opettajalta vaadittaisiin aikaa eri median ilmiöihin ja tuotantotapoihin tutustumiseen, joka voi olla monelle opettajalle aikataulullisesti mahdotonta: niin sekä itsensä perehdyttämisen tai tarkkaan määriteltyjen opetussuunnitelmien kannalta.
Opetussuunnitelmaan voi olla melkein mahdotonta saada esimerkiksi erilaisia projekteja mahtumaan tai liittää tunnin aiheisiin kriittistä median tulkitsemista. Opetussuunnitelman perusteissa mediakasvatuksen osuuden tulisi toteutua sekä aihekokonaisuuksien että opetettavien aineiden tavoitteiden ja sisältöjen kautta.
Mutta onko kuitenkaan mahdollista luottaa siihen, että mediakasvatus tulee muiden oppiaineiden vanavedessä? Vai onko niin, että media opetuksen kohteena jää usein medialla opettamiseksi? Tulevana opettajana haluan todellakin yrittää ottaa opetuksessani myös mediakasvatuksen huomioon. Haasteellista se todellakin on ja saa nähdä saisiko Poliisikoira Rexistä jotakin syvällistä irti.

Lähteet:
Laitinen, Sirkka, 2007. Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta
Teoksessa: Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007.

Kuvat vaikuttajina

Kuvat ja visuaalinen viestintä on läsnä melkein kaikessa, mitä me teemme. Kaupungilla kävellessä ei voi välttää suuria plakaatteja ja harvoja lehtiä voi selailla ilman, että mainossivut pomppaavat silmille. Televisiosta seuraamme liikkuvaa kuvaa ja internetissä kaikista sivuilla on oma visuaalinen ilmeensä.

Kuvien kautta muodostan käsitykseni monista asioista. En ole esimerkiksi koskaan ollut Afrikassa, mutta pystyn helposti lehdessä näkemäni kuvan perusteella sanomaan, että kirahvit ne siellä vaan savannilla kurkottelevat lehtiä puista.. ja enkä ala tätä mielikuvaa sen kummemmin kyseenalaistamaan. Median kuvat kertovat meille suuren osan todellisuudesta ja muokkaavat maailmankuvaamme. Mediassa esiintyvät kuvat ovat jopa niin vaikutusvaltaisia, että ne muokkaavat käsitystämme siitä, miltä meidän tulee näyttää. Kuvat ovat niin vaikutusvaltaisia, sillä niitä kohtaan harvoin osaa olla kriittinen. Tottakai esimerkiksi julkkisten ja mallien silotteluista kuvissa on tietoinen ja erilaiset kuvankäsittelynohjelmatkin ovat tuttuja, mutta monien kuvien kohdalla tämä unohtuu. Näin esimerkiksi uskon helposti kaikki uutisten yhteydessä esitetyt kuvat tosiksi

Kuvat ovat melkein aina kontekstisidonnaisia ja niihin liittyy sekä tekstiä että ääntä. Hyvänä esimerkkinä on televisio, jossa kokonaisuus muodostuu kuvasta ja äänestä: jos toinen puuttuu on viestin vastaanottaminen hankalaa, jopa hyvin ärsyttävää. Ensimmäisenä mieleen tulee kauhuleffan katsominen, joka tuntuu aivan mahdottomalta joko ilman äänitehosteita tai ilman kuvaa. Ja tarkemmin asiaa ajateltuna en ehkä kestäisi katsoa sen enempää draamaa kuin komediaakaan tällä tavoin: kuva saa ihmeellisesti blokkaamaan valmiiksi naurettujen tv-ohjelmien naururemakatkin. Kuitenkin kun televisiosta kuuntelee pelkkiä ääniä, huomaa hyvin nopeasti, kuinka monia ääniefektejä tavallisesti jättää kokonaan huomioimatta. Ilman kuvaa myös mielikuvitus joutuu aivan eri tavalla töihin, vähän niin kuin kirjaa lukiessa. Televisio on juurikin niin helppo ja suosittu ajanviettotapa, sillä se ei vaadi kovinkaan paljon luovuutta tai mielikuvitusta.

Rutiineista irti

Päivä ilman mediaa, no en kyllä ala. Kuten aikaisemmin olen maininnut, on eri medioista tullut osa päivittäisiä rutiinejani: aamu alkaa Aamulehden ja NRJ:n aamupoikien kanssa ja niin edelleen. Tämän vuoksi tiesin jo etukäteen mediapaaston olevan minulle aika vaikeaa, mutta päätin sen siitä huolimatta toteuttaa.. ja vieläpä keskellä viikkoa, jolloin melkein pakosti haluaisi edes sähköpostit tarkistaa tai hoitaa muutamia koulujuttuja, niin sekä iltaisin katsoa viikoittaisia vakisarjoja.

Aamuni ilman mediaa onnistui kyllä, mutta tuntui hyvin ankealta istua itsekseni hiljaisessa keittiössä. Päivän ajattelin sujuvan myös hyvin ilman mediaa, sillä viettäisin aikani yliopistolla. No mediapaastoni rikkoutui kuitenkin melko nopeasti, kun ensimmäisellä luennolla eteeni avattiin nettisivu toisensa jälkeen, olisi ehkä pitänyt laittaa silmät kiinni. Tämä toistui myös toisella luennolla. Myöskään kaupungilla en voinut kävellä silmät kiinni ja niinpä en pystynyt olemaan huomaamatta mainoksia taikka Iltalehden lööppejä.

Kotona olo ilman mediaa tuntui myös hyvin vaikealta: ilman radiota tai televisiota oli aivan liian hiljaista, pöydällä lehdet kutsuivat lukemaan ja netistä olisin halunnut tarkistaa sitä ja tätä. Yritykseni oli kotonakin kuitenkin hyvä ja keksin itselleni oheistoimintaa: luin esimerkiksi kirjaa ja imuroin. En kuitenkaan voinut olla kuulematta kämppisteni soittamaa musiikkia tai vilkuilematta, että mitäs sieltä televisiosta tuleekaan.

Päiväni ilman mediaa sujui siis aika kehnosti, vähän niin kuin odotinkin. Olenkin sitä mieltä, että tänä päivänä media kyllä tavoittaa sinut tahdoit sitä tai et, sillä media on niin suuri osa kulttuuriamme. Mediapaastoa varten täytyisi ainakin minun lähteä jonnekin erämökille.

wikitän.

Wikipedia kertoo minulle, että medialukutaito on tieto- ja informaatioyhteiskunnan perustaito, joka on sidoksissa ennen kaikkea sähköisiin viestimiin kuten internet ja mobiiliyhteydet. Omasta mielestäni olen medialukutaitoinen: osaan käyttää eri laitteita ja niissä olevia käyttöjärjestelmiä ja ohjelmia, osaan googlata, wikittää ja facebookata, suhtaudun kriittisesti eri nettilähteisiin ja mainoksetkin aiheuttavat useimmiten ennemmin kritiikkiä kuin ostohaluja En yleensä kuitenkaan ole ensimmäisten joukossa käyttämässä uusimpia ilmiöitä, esimerkiksi Irc:iin en ole koskaan tutustunut, blogia en ole tätä ennen kirjoittanut ja facebookiinkin liityin vasta muutaman ystävän pitämän mainospuheen ja liittymiskutsun jälkeen. Medialukutaitoihinhan luetaan myös se, että osaa myös suodattaa ja arvioida mediaa.

Medialukutaidottomuuteni liittyy lähinnä ikäjakautuneisiin ilmiöihin. Kaveripiirissä käytetään samoja sosiaalisia medioita, ohjelmia ja laitteita. Informaatio kulkee eteenpäin ja olemme kaikki perillä median uusimmista ilmiöistä. Mutta kuinkas käykään, kun alan opettamaan minua kymmenen vuotta nuorempia? Todennäköisesti heillä alkaa olla jo aivan omat juttunsa, uudet wikipediat ja youtubet, joista he keskustelevat kaveripiireissä. Heidän opettajanaan voikin käydä tahtomatta niin, että en yhtäkkiä osaakaan lukea samaa mediaa kuin he.

Unelmana julkisuus

Tässä eräänä sunnuntaina vietin hyvin laiskaa päivää ja linnoittauduin sohvalle eri tv-kanavilla surffaillen. Jostakin syystä pysähdyin MTV-kanavalle, jossa iloiset teinit hihkuivat syntymäpäiväjuhliensa perään ja juhlasuunnittelijat helisivät. Kyseessä oli ohjelma My Sweet Sixteen. Ohjelman ideana on, että rikkaille ja hemmotelluille teineille järjestetään 16-vuotis synttärit. Ei kuitenkaan mitkä tahansa synttärit, vaan aivan täydelliset megakarkelot piirulleen teinin toiveiden mukaan, joissa ei todellisuudentajua ollut häivääkään.Ohjelmassa paistoi selvästi teinien julkisuuden ihannointi. Juhlissa tuli olla punainen matto, kutsuvieraslistat, näyttävä sisääntulo ja kaikkea muuta sellaista, jota ei voi keksiä muuten kuin julkkisten elämää median kautta seuraamalla.

Yksi huolestuttava median aiheuttama ilmiö onkin mielestäni se, että ihannoidaan julkisuutta aivan liikaa. Ajallemme on tyypillistä julkkiskultti: julkkiksia ja julkisuutta arvostetaan ja eipä ole mikäänihme, että monilla nuorilla on halu päästä esille jollakin tavalla. Suomessa julkkikseksi pääsee jopa aika helposti ryhtymällä salarakkaaksi tai säntäämällä johonkin lukemattomista tosi-tv -formaateista. Ja jos tämä ei onnistu, ovat monet alkaneet laittaa kuviaan tai jakaa yksityisyyttään netissä.Nuoret eivät vain välttämättä ymmärrä, miten laajan yleisön netin kautta voi saavuttaa ja minkälaisia seurauksia halulla päästä esille voi olla.

Tämän päivän nuoret ottavat todella paljon mallia julkkiksista ja heidän elämäntyylistään.. pitää olla kaunis, laiha, rikas ja mikään muu ei sitten olekaan hyvä. Nykyäänhän lapset ja nuoret kyllä kokevat menestymisen paineet yhä nuorempina ilman median luomaa kuvaakin hyvästä elämästä. Mediakasvatuksella onkin iso tehtävä ohjata lapsia ja nuoria erottamaan heidän toive-elämänsä siitä, mitä se ilman median luomaa ihannekuvaa olisi.

Tyytyväinen vastaanottaja, kollektiivinen kriitikko.

Media on minulle ennen kaikkea viihdykettä ja leppoisa tapa viettää aikaa. Televisiosta tulee useimmiten jokin tuttu sarja, jonka juonikuviot tai henkilökemiat eivät vaadi sen kummempaa miettimistä. Radiossa soi esimerkiksi NRJ tai Voice, joissa jutut liikkuvat yleensä hyvin kevyellä tasolla. Internetissä useimmiten vierailemani sivusto taitaa olla facebook, niin ja uutisetkin siellä vilkaisen Iltalehden sivuilta. Pidän myös naistenlehtien lueskelusta, mutta onneksi sentään myös Aamulehti kuuluu rutiineihini. Kaikesta tästä hömpästä huolimatta en koskaan koe olevani jotenkin uutispimennossa. Joskus informaation voi vain saada hieman kevyemmällä tavalla.

Kun televisiota katsoo yksin, saavat esimerkiksi Greyn anatomian henkilöt ja juonikuviot olla hyvin rauhassa. Seurassa kommentit ja kritiikki taas lähtevät usein liikkeelle ja ohjelman keskeyttää toistuvasti toteamukset kuten ”Mä en sitten yhtään tykkää tosta Meredith Greystä!” Sunnuntai-illan sarjat Dance ja Tanssii tähtien kanssa tarjoavat oivan tilaisuuden kriittisille kommenteille ja mielipiteiden esiintuomiselle. Ohjelman kritisoiminen ja arvosteleminen tarttui katsojaporukkaan jopa niin hyvin, että elokuvan katseleminen näiden jälkeen alkoi tuntua puuduttavalta. Tästä syystä kanava vaihtui Big Brotherin puolelle.. siinä sitä arvosteltavaa taas riittikin.

Ei meillä vaan alakoulussa...

Omana peruskouluaikanani ei ollut vielä minkäänlaista puhetta mediakasvatuksesta tai muista vastaavista termeistä. Tuskin olisin osannut siihen alakoululaisena huomiota kiinnittääkään, mutta sinä aikana opetuksessa hyödynnetyn tietotekniikan tai muiden medioiden vähyyden perusteella uskallan näin väittää.

Alakoulussa muistan oppineeni käyttämään tietokonetta.. tai no tarkemmin ajatellen taisimme oppia kirjoittamaan tietokoneella. Yläasteen alkaessa olin kuitenkin jo päässyt tutustumaan nettiin ja silloin meillä taisi olla kotonakin jo nettiyhteys. Silloin netissä roikkumiseen oleellisempana asiana kuului chattailu – Kiss FM chat room oli silloin se juttu. Siellä sitä juteltiin joko uusien tuttavuuksien kanssa tai juuri äsken koulussa nähtyjen kavereiden kanssa. Kumma kyllä chattailun lisääntymisestä huolimatta en muista kenenkään erityisesti toitottavan sen vaaroista. Koska netistä piti maksaa joka minuutista, tuli vanhemmilta yleensä melko tiukat aikarajat netin käyttöön, mutta käyttämiäni sivustoja ja niiden sisältöä ei kuitenkaan valvottu. Netti taisi olla melko uusi juttu vanhemmillenikin ja niinpä luulen, että olin hyvin nopeasti heitä taitavampi netin hyödyntäjä. Yläasteella ja lukiossa käytiin tietotekniikkakurssi, mutta en silti muista kovin montaa tehtävää, jotka olisivat esimerkiksi palautettu koneella tehtynä. Jos miettii muita medioita, niin eipä niitäkään opetuksessa paljoa hyödynnetty. Sanomalehtiä hyödynnettiin silloin tällöin äidinkielessä, jolloin niistä piti etsiä kiinnostavia uutisia. Nopeasti sivuttiin myös mainonnan eri keinoja ja niiden kriittistä tulkitsemista.

Kupiaisen, Sintosen ja Suorannan artikkeli Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet (2007, 15) kertoo, että tokihan eri tietoyhteiskuntavalmiuksien kehittäminen on jatkunut jo vuosikymmeniä ja itse asiassa monella eri termillä kutsuttuna. Artikkelin mukaan minun alakouluaikanani näkökulmaksi vahvistui viestinnän ja median ymmärtäminen kasvatuksen ja oppimisen välineeksi. Näin tieto- ja viestintätekniikan käyttö yleistyi oppilaitoksissa ja opetussuunnitelmaan tulivat mukaan myös esimerkiksi aiemmin mainitsemani ATK- kurssit.

Opettajan näkökulmasta katsottuna olen sitä mieltä, että oppilaita tulisi kannustaa eri medioiden hyödyntämiseen opiskelussa. Tulevana kielten opettajana kannustaisin saksan opiskelijoita vaikkapa katsomaan Poliisikoira Rexiä ja Marienhofia, ruotsinopiskelijoita lukemaan Dagens Nyheteriä ja kuuntelemaan in-versiota Kentistä. Alakoulussa sijaisena ollessani sain todeta, kuinka edistyneitä lapset nykyään ovat esimerkiksi tietokoneen käytössä. Viidennen luokan oppilaat käyttivät sujuvasti moodlea vastaavaa yhteisöä ja kirjoittivat sinne esimerkiksi kielten aineita. Lapset taitavat tänä päivänä oppia eri medioiden hyödyntämisen aivan itsestään ja paljon aikaisemmin kuin minun alakouluaikanani. Artikkelikin kuvaa 2000-luvun mediakasvatuksen lähinnä verkostoitumisen, eri medioiden yhdistymisen ja uuden digitaalisen kulttuurin tutkimuksena, jossa lähtökohtana ovat lasten ja nuorten mediasuhteet (Kupiainen, Sintonen ja Suoranta 2007, 15 –16).

Lähteenä käytin kurssin kirjallisuutta: Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007.

Senioritkin täggäämään

Toisena tehtävänä oli tarkastella mediakasvatukseen ilmenemistä eri medioissa. Mediakasvatuksen tarkoituksiin liitän ensimmäisenä lasten ja nuorten tutustuttamisen mediamaailmaan ja heidän opettamisensa kriittisiksi ja luoviksi mediankäyttäjiksi. En tiedä, miksi tämä ajatus on jäänyt niin lujasti päähäni, voihan mediakasvatus olla niin paljon muutakin. Helsingin sanomien Nyt-liitteen artikkelissa Facebookin ihmeet: mitä se tökkääminen tarkoittaa? (http://www.hs.fi/nyt/artikkeli/Facebookin+ihmeet+mitä+tökkääminen+tarkoittaa/1135260008615/?cmp=tm_etu_nytteema) tuotiin esille vanhemmalle sukupolvelle tarkoitetut tietokonekurssit. Artikkeli sai minut liittämään mediakasvatukseen myös median käytön opettamista aikuisille ja yksinkertaisesti myös nykyajassa pysymistä.

Tarkemmin sanoen artikkelissa käsitellyn tietokonekurssin tarkoituksena oli opettaa senioreille Facebookin käyttämisen saloja. Artikkelin mukaan yli 50-vuotiaat ovat nykyään facebookin nopeimmin kasvava käyttäjäryhmä.. niin no, ketkäs nyt enää onkaan käyttäjäryhmän ulkopuolella. Artikkeli keskittyi aika kepeään kurssien vetäjien tenttaamiseen facebookin käytöstä, mutta se sai minut ajattelemaan, kuinka tärkeää vanhemmankin sukupolven on tutustua sosiaaliseen mediaan?

Ensinnäkin lapset ja nuoret elävät aivan erilaisessa mediamaailmassa kuin vanhempansa. Heillä on rajaton kapasiteetti löytää haluamaansa tietoa netistä. He tietävät myös, että he pystyvät siihen paremmin kuin vanhempansa ja opettajansa. Halusimme tai emme media muokkaa myös ajatusmaailmaamme, sillä olemme jatkuvasti sen vaikutuksen alaisena. Artikkelissa mainitut facebook-kurssit senioreille ovat mielestäni hyvä idea, jotta myös heille korostuisivat median hyvät puolet ja jotta he tietäisivät, mikä lasten median käytössä oikeasti voisi olla huolestuttavaa. Mesen, IRC:in, Facebookin ja vastaavien ei tarvitse muodostaa kuilua sukupolvien välillä, vaan mediakasvatukseen tulisi kuulua myös seniorien rohkaisua niiden käyttäjiksi. Toisekseen voisivat senioritkin yksinkertaisesti opetella hyödyntämään facebookia vain siitä ilosta, että yhteydenpito on siellä niin helppoa ja että jonain päivänä saatat törmätä siellä kymmeniä vuosia sitten kadottamaasi lapsuudenystävään?

mediapäiväkirjaa

Ensimmäisenä tehtävänä kurssilla oli pitää mediapäiväkirjaa yhden päivän ajan. Pakkohan se on myöntää, mutta minun median käyttämiseni alkoi hyvin pian heräämiseni jälkeen. Ensimmäisenä menee radio päälle ja NRJ:n aamupojat pääsevät ääneen. Tämä on ollut jo melkoisen pitkäaikainen rutiini, jota en tunnu pystyvän muuttamaan. Toinen rutiini minulla on Aamulehden selaileminen aamupalaa syödessä. Lehteä selailen yleensä sen verran kuin aikaa sattuu aamulla riittämään.
Tänään aamulla aikaa sattui jäämään jopa internetille ja siellä kävin tutuilla sivuilla: facebookin tapahtumat, utan sähköposti ja iltalehden uutiset on aina pakko vilkaista.

Seuraavaksi hyödynsin mediaa vasta iltapäivällä. Silloinkin käytin internetiä ja kävin vilkaisemassa samat tutut sivut. Niiden lisäksi hyödynsin internetiä kouluhommieni teossa. Taustahälynä minulla oli jälleen myös radio päällä.

Illalla käyttämäni media oli tv, josta sitten hain ”aivot narikkaan viihdettä”. Ensimmäisenä vuorossa oli Greyn anatomia ja kymmeneltä eksyin kummasti BB kanavalle.

Mediapäivää kirjoittaessani huomasin ainakin sen, että melkein koko ajan on jokin media käytössä. Hälyttävintä on ehkä se, että monia medioita käytän niin rutiininomaisesti: aamulla radio ja lehti, internetissä facebook sekä sähköposti, iltaisin tietyt tv-sarjat. Kuinka hukassa sitä olisikaan, jos eri mediat eivät yhtäkkiä olisikaan käytössäni?

Blogien ja mediakasvatuksen maailmaan

Blogit ovat minulle aivan uusi juttu. En ole niitä aikaisemmin kirjoitellut, enkä edes montaa kertaa  lukenut. Nyt on siis korkea aika tutustua blogien maailmaan.

Mediakasvatuksen kurssi antoi hyvän kimmokkeen alkaa kirjoittaa omaa blogia. Tällä tavalla omaa mediakäyttäytymistä sekä mediakasvatuksen hyödyntämistä omassa opetuksessa voi pohtia omien kiinnostusten ja näkökulmien mukaisesti.

Katsotaan kuinka blogin pitäminen sujuu ja lähteekö tekstiä syntymään.